Monitilakonsepti tuhoaa asiakastyön edellytyksiä

Helsingin Sanomien mielipidepalstalla julkaistiin tänään huolestuneen lääkärin näkemys Kalasataman terveys- ja hyvinvointikeskuksen mielenterveyspalvelujen tilasta. Keskuksen avaamisen jälkeen (5.2.2018) kymmenen erikoislääkäriä on joko irtisanoutunut tai jäänyt virkavapaalle. On syntynyt hankala noidankehä, kun avoimiin toimiin ei hakeuduta liiallisen työmäärän pelossa. Potilaiden ja henkilökunnan tyytymättömyys kasvaa jatkuvasti.

Yhtenä syynä tilanteen kehittymiseen kirjoittaja pitää mielenterveystyön näkökulmasta sopimattomia tilajärjestelyjä:

”Vastaanottohuoneissa ei ole näkymää ulos, ja huoneisiin saadut sisustustaulut auttavat vain vähän. Vastaanoton ulkopuolella tehtävä työ tapahtuu avokonttorissa, jossa monen on vaikea keskittyä muun muassa kirjaukseen ja lausuntojen laatimiseen. Tekniikka on modernia, mutta toimintahäiriöitä on usein."

Suomi on, kuten usein kuulee sanottavan, yhden asian maa. Kun it-alan kehitys synnytti verkottumista ja tiimityötä palvelevan monitilatoimiston konseptin, se on 2010-luvulla omaksuttu tilasuunnittelun perustaksi alalla kuin alalla. Monitilatoimistoissa työntekijöillä ei yleensä ole omaa työhuonetta. Asiakastyötä varten on erikseen varattavia hiljaisia tiloja. Muut työtehtävät hoidetaan avokonttorin työpisteellä, puhelinkopeissa sekä ryhmä- ja neuvottelutiloissa. Konseptia on markkinoitu myös taloudellisin perustein: kaikki tilat ovat jatkuvasti maksimaalisesti käytössä.

Asiakaslähtöisyyden näkökulmasta tehokkuus on näennäistä. Jatkuvuus on psyykkisten häiriöiden hoidon perusta. Se koskee sekä alkaneen hoitosuhteen jatkuvuutta että ajan ja paikan säännönmukaisuutta. Terapiakirjallisuudessa puhutaan ”settingistä”. Samana pysyvä ajankohta virittää asiakkaan työskentelyä ja lujittaa hänen levollisuuttaan. Tapaamistilan vaikutus on samansuuntainen. Vastaanottotila ja sen yksilöllinen sisustus synnyttävät asiakkaassa vähitellen persoonallisen merkitysverkoston, jota voi hyödyntää terapeuttisen työn välineenä.

Konsultointityöni yhteydessä olen havainnut, kuinka monitilakonsepti tuhoaa näitä edellytyksiä. Asiakashuoneissa ei voi (saa) olla mitään persoonallista, sillä niitä pitää kenen tahansa voida käyttää. Asiakas joutuu ikään kuin lapsen asemaan, kun hoitajan on haettava hänet odotustilasta ja kuljetettava milloin mihinkin tilaan. Tilavarausjärjestelmissä on ajoittain häiriöitä, ja päällekkäisvarauksia sattuu silloin tällöin. Käytävillä kuljeskelu vähentää tapaamisaikaa ja viettelee työskentelyn näkökulmasta toisarvoiseen vuoropuheluun.

Järjestely tuhoaa myös hoitohenkilökunnan edellytyksiä valmistautua tapaamisiin ja rauhoittua niiden tunnepitoisista sisällöistä tapaamisen jälkeen. Henkilökohtaisella työhuoneella on terapeuttisen työn tekijälle mitä olennaisin merkitys niin kuin on hänen asiakkaalleen.

Mielipidekirjoituksen huolestuttavin toteamus on tässä:

"Tilanteeseen liittyvää huolta on tuotu päättäjien tietoon jo ennen Kalasatamaan siirtymistä ja koko kuluneen vuoden ajan. Viesti on kuitenkin kaikunut kuuroille korville.
Kalasataman jälkeen avattiin myös Vuosaareen vastaava keskus, jossa henkilökunta on saanut osakseen samanlaista tiloihin liittyvää kuormitusta. Kaikesta huolimatta nyt myös keskustaan suunnitellaan samanlaista terveyden ja hyvinvoinnin keskusta."

Maamme hallintotapa sisältää edelleen Suomen suuriruhtinaskunnan ajan perinnettä, jossa alhaalta ylöspäin tulevaa palautetta ei kuunnella eikä huomioida. Työskentelin 1970-luvulla lääkintöhallituksen psykologina. Silloinen sairaalaosaston päällikkö totesi, että Suomessa vallitsee saksalainen aikakäsitys ja tsaristinen hallintokulttuuri, mikä on aika sietämätön yhdistelmä. Julkishallinnon johtamiskkäytännöt eivät ole neljässäkymmenessä vuodessa juuri tuosta parantuneet.