Tilastokeskuksen
kuntataloustilaston mukaan kuntien sosiaali- ja terveystoiminnan vuoden 2017
nettokustannukset olivat yhteensä 17,8 miljardia euroa. Erikoissairaanhoidon
osuus tästä oli noin 38 %. Perustason sosiaali- ja terveysmenot supistuivat
vuonna 2017 133 miljoonalla eurolla. Erikoissairaanhoidon menot kasvoivat 140
miljoonalla. Sosiaali- ja terveystoiminnan osuus kuntien käyttötaloudesta oli
58,4 prosenttia.
On väitetty, että 10
prosenttia paljon palveluja tarvitsevista ihmisistä tuottaa 80 %
terveyspalvelujen kustannuksista ja sosiaalipalveluissa 10 prosenttia käyttää
lähes koko budjetin. Samojen henkilöiden sijoittuminen kumpaankin ryhmään on hyvin
todennäköistä. Mikäli tämä arvio on lähelläkään oikeaa, se tarkoittaa, että 10-15
prosenttia väestöstä, siis noin 550 000 - 800 000 ihmistä käytti kuntien rahoittamia sote-palveluja 12 miljardin euron edestä vuonna 2017. Loput 4,7-5 miljoonaa selvisivät kunnallisissa terveyspalveluissa alle kuudella miljardilla. Noin 1,7 miljoonaa suomalaisista on kuitenkin työnantajien kustantaman ja kelan tukeman työterveyshuollon piirissä, jonka kustannukset vuonna 2016 olivat noin 800 miljoonaa euroa.
Keitä nämä paljon palveluja tarvitsevat sitten ovat? Anneli Hujala ja Johanna Lammintakanen (Kunnallissäätiö, 2018) kuvaavat heitä tutkimusraportissaan:
Paljon palveluja tarvitseviin asiakkaisiin kuuluu siis monenlaisia ihmisiä.
Niin sanotut monisairaat potilaat, joilla on useampi kuin yksi krooninen
sairaus, ovat yksi ryhmä, joka tarvitsee erityisesti terveydenhuollon palveluja
ja niiden integrointia. Hyvin usein kyse on kuitenkin tilanteesta, jossa
ihminen tarvitsee sekä terveys- että sosiaalipalveluja. Esimerkiksi
yksinäisyys, turvattomuus, asunnottomuus tai työttömyys voivat realisoitua
ongelmiksi, joiden takia hakeudutaan toistuvasti akuuttipäivystykseen, vaikka
oikea tuen paikka olisi jossain muualla.
Vanhusten osuudeksi on
paljon palveluja tarvitsevien asiakkaiden ryhmässä arvioitu n. 30 %.
On ilmeistä, että mikäli
sote-menoissa halutaan saada aikaan säästöjä, huomion kiinnittäminen tähän
tarvitsijoiden ryhmään on ensisijaista. On aika uskomatonta, ettei kaatuneen
sote-uudistuksen yhteydessä tätä prioriteettia ei lainkaan mainittu. Kiista
keskittyi palvelujärjestelmän hallintoon ja monituottajamalliin. Meneillään
olevassa vaalikampanjoinnissa ja puolueiden julkistamissa sote-tavoitteissa en
myöskään ole havainnut mainintoja, kuinka tälle ryhmälle pitäisi järjestää
tuloksellinen terveydenhuolto ja sosiaaliturva.
Valtiontalouden
tarkastusvirasto julkaisi vuonna 2017 tuloksellisuustarkastuskertomuksen, joka
oli otsikoitu ”Paljon palveluja tarvitsevat ja käyttävät asiakkaat
perusterveydenhuollossa”. Se esittää toiminnallisen ratkaisun pohjaksi
perusterveydenhuoltoon ns. terveyshyötymallia (Chronic Care Model)
”…jonka toteuttamisella pyritään sekä kustannusten hillitsemiseen että
asiakkaan terveydentilan kohenemiseen tai sen heikentymisen estämiseen.
Toimijoina mallissa ovat asiakas ja hänen läheisensä, terveydenhuollon
ammattilaiset sekä yhteisö ja yhteistyökumppanit, esimerkiksi potilasjärjestöt.
Mallissa
ammattilaisverkostoa kutsutaan ennakoivaksi tiimiksi. Se kuvaa hyvin, mihin
suuntaan palvelua pitäisi kehittää. Perusterveydenhuollon käytäntöjen muuttamisen
yhteydessä toiminnalliset yhteydet erikoissairaanhoitoon pitäisi myös saada
joustavammiksi, esimerkiksi tuomalla erikoisalojen ammattilaisia osaksi
perusterveydenhuollon toimijaverkkoa.
Tarkastusviraston
raportti ansaitsisi pääosan vaalidebatissa ja kansanedustajaehdokkaiden
sote-tietämyksen päivittämisessä. Tulevan hallituksen hallitusohjelman
laadinnassa raportin sisällölliset ehdotukset ovat vieläkin oleellisempia.
Hallintoreformit eivät muuta sisältöjä, joiden kehittämisestä kustannussäästöt
syntyvät. Rahoitusjärjestelyt eivät nekään edellytä uusia hallintorakenteita.
Sairaanhoitopiirien ja kuntayhtymien kantokykyä voi parantaa valtionosuuksien
avulla, joiden myöntämiseen kytkettäisiin paljon palveluja käyttävien
asiakkaiden asiakaskohtaisen tuloksellisuuden arviointi.
