Vuoden 1972
kansanterveyslaki oli aikanaan edistyksellinen. Sen tarkoituksena oli luoda
puitteet, jotka integroivat ehkäisevän terveydenhuollon, suun terveydenhuollon sekä
perustason sairaanhoidon ja kuntoutuksen. Toiminnallista kokonaisuutta
kutsuttiin terveyskeskukseksi. Laissa ei edellytetty, että terveyskeskus olisi
rakennus, johon kaikki toiminnot keskitetään. Lain 15 pykälässä todetaan, että
toimintoja voidaan sijoittaa liikkuviin yksiköihin tai sivuvastaanotoille.
Uudistuksen toimeenpano
määriteltiin laissa ajan hengen mukaisesti erittäin keskitetyksi.
Kansanterveystyön ylin johto, ohjaus ja valvonta kuului lääkintöhallitukselle.
Se laati vuosittain valtakunnallisen 5-vuotissuunnitelman. Kunnan terveyslautakunnan
tuli vuosittain laatia toimintasuunnitelma, jonka lääkintöhallitus vahvisti. Valtionosuusjärjestelmä
antoi kunnille taloudellisen takeen hyväksytyn suunnitelman toteuttamiseksi.
Keskitetyllä ohjauksella
ja valtion taloudellisella panostuksella saatiin maahan rakennettua
vuosikymmenessä hyvin resurssoitu perusterveydenhuolto. Keskitetyn ohjauksen
haavoittuvuus ilmeni siinä, että kaksi ylintä ohjausvaltaa käyttävän
viranomaisen virhettä ajoi toiminnan sisällön suuntaan, jonka kriisistä on
kärsitty 1990-luvulta lähtien.
Ensimmäinen virhe oli
hahmottaa terveyskeskus rakennukseksi. Toinen virhe oli suunnitella rakennuksessa
suoritettava toiminta sairaalan poliklinikan vastaanottokäytännön mukaiseksi. Lain ajatus
joustavasta, hajautetusta perustason terveydenhoidosta katosi sen toimeenpanon
myötä.
Toimivampi vaihtoehto
olisi ollut keskieurooppalainen perhelääkärijärjestelmä, jota olisi tuettu
paikallisilla laboratoriopalveluilla ja sairaansijoilla. Sillä olisi vältetty
massiivinen rakentaminen, joka nyt rapistuu pystyyn ja rasittaa kuntien
taloutta. Se olisi synnyttänyt omalääkärikäytännön, jossa potilaan ja hänen sosiaalisen
lähiverkostonsa tuntemus olisi tehnyt lääkärin ennakoivan hoitosuunnittelun
mahdolliseksi ja säästänyt potilasta sattumanvaraisten poliklinikkakäyntien seurauksilta.
Poliklinikkamalli on
vakavassa ristiriidassa yleislääkärin työn kanssa. Perusterveydenhuollon
potilasaines on valikoitumatonta. Kun potilaan elämänolojen ja sairaushistorian
henkilökohtainen tuntemus puuttuvat, lääkärin on lähes mahdotonta saada potilas
mukaan yhteistyöhön sellaisten terveysongelmien hoitamiseen, jotka ovat
kietoutuneet yleisiin kansantauteihin, kuten kakkostyypin diabetekseen.
Lääkärintyö typistyy perusdiagnostiikkaan ja akuuttien terveysongelmien kuten
infektioiden hoitoon. On ymmärrettävää, ettei yleislääketiede ole suosittu erikoisala lääketieteen opiskelijoiden keskuudessa.
Perhelääkärikonseptissa
on olennaista, että yhden lääkärin vastuulla on rajoitettu määrä potilaita, nykyisten
kotitalouksien henkilölukumäärällä arvioiden noin 500 taloutta. Tämän viidensadan
talouden verkoston tueksi riittäisi perustason tiimi, johon yleislääkärin
ohella kuuluisi terveydenhoitaja ja sosiaalityöntekijä.
Pieni sote-solu ei ole
bisnesmielessä kiinnostava vaihtoehto. Niinpä poliklinikkamalli on yleistynyt
kaikkialla Euroopassa. Se on muuttanut keskustelun rajatusta potilasvastuusta
kysymykseksi, kuinka monta käyntiä perusterveydenhuollon lääkärin päivittäiseen
työmäärään tulisi sisällyttää. Oli hätkähdyttävää googlata hakusanalla ”average
GP caseload”, jonka tulos näytti tämän keskustelun painopisteen muutoksen.
Poliklinikkamallin
kriisin toinen puoli on perusterveydenhuollon ruuhkautuminen. Niinpä meidän poliittista
keskusteluamme ohjaa kysymys, kuinka pitkään potilas joutuu odottamaan
kiireettömään hoitoon pääsyä. Katsoin puolueiden tuoreita vaaliohjelmia ja
sote-ehdotuksia. Missään ei asetettu kysymystä perusterveydenhuollon
erityisluonteesta ja vaihtoehdoista kriisiin ajautuneelle poliklinikkamallille.
Erot näyttäytyvät vain siinä, pitääkö yksityisiä tuottajia tuoda julkisten
palvelujen rinnalle joko kilpailemaan tai täydentämään lääkärinvastaanottoa.
Epäkelvon toiminnallisen käytännön
sementoiminen palvelumalliksi käy kalliiksi. Tarvittava lääkärimäärä on
helposti laskettavissa yhtälöstä, jonka muuttujina ovat lääkäriltä
edellytettävä päivittäinen potilasmäärä ja välittömänä ilmenevä palvelutarve
poliklinikan ajanvarauksessa. On ilmeistä, että sattumanvaraisten
lääkäri-potilas kohtaamisten tilastollinen ja jatkuvasti kohoava volyymi vaatii
satojen ellei tuhansien lääkärivakanssien perustamista perusterveydenhuoltoon.
Perustason sote-palvelujen ongelmat eivät ratkea resursseja kasvattamalla tai etsimällä hallinnollisesti leveämpiä harteita vastaamaan kustannuksista. Tarvitaan toiminnan sisällön ja sille kohdallisen toimijaverkon uudelleen arviointia. Vaalien alla tällaisen argumentin esittäminen on epäilemättä vaikeampaa kuin vaatimus lisätä lääkäreitä tk-päivystykseen tai vetäytyä hallintorakenteiden esittelyyn.
Perustason sote-palvelujen ongelmat eivät ratkea resursseja kasvattamalla tai etsimällä hallinnollisesti leveämpiä harteita vastaamaan kustannuksista. Tarvitaan toiminnan sisällön ja sille kohdallisen toimijaverkon uudelleen arviointia. Vaalien alla tällaisen argumentin esittäminen on epäilemättä vaikeampaa kuin vaatimus lisätä lääkäreitä tk-päivystykseen tai vetäytyä hallintorakenteiden esittelyyn.